7.3.2010 syntyi elämäämme uusi keskipiste, Aatto. Pieni, mutta kuitenkin aika iso poika, 53 cm ja 4120 g. Ihmeelinen pikku otus, joka näytti erilaiselta kuin olimme kuvitelleet. Lääkehuuruisena muistan ajatelleeni, että hän on ihan kuin pieni marakatti.
Kovasti yritin saatella poikaani maialmaan lempeästi alateitse, mutta ei onnistunut. Synnytys ei edennyt, ja molemmat meistä alkoivat voida huonosti. Onneksi lääkäri osasi leikata pojan ulos. Isä sai hänet pariksi tunniksi paitansa alle, kun äiti vielä nukkui. Sen jälkeen kohtasi uusi, kokonainen perhe.
Aatto on jo pian kolmen kuukauden ikäinen. Me kaikki tunnemme toisemme paremmin, ja ehkä itsemmekin. Äitikin osaa jo jotain. Huomasin yhtäkkiä, että nythän onkin aikaa ladata valokuvat koneelle.
Olen kuullut päiviteltävän, kuinka äitiys määrittää joidenkin naisten elämää liikaa. Tai ainakin lukenut sellaista yliopiston vessan seinästä. Juuri nyt tuntuu siltä, ettei ole vaihtoehtoa. Se, että tulee äidiksi, on niin iso muutos elämässä. Sen jälkeen on aina ensin äiti.
Tämä päivä on kulunut ihmetellessä pojan tukkoista nenää. Pienet unet ovat kuitenkin silloin tällöin onnistuneet. Tässä Aatto nukkuu pieniä tirsojaan äidin ja isän sängyssä tänä aamuna.
