Olen jo viikon verran harjoittanut kevätlesken ammattia, ja reilu toinen mokoma on edessä. Mieheni lähti ulkomaille tienaamaan meille juustonsivuja leivän päälle, ja yritin niellä kaiken aiheeseen liittyvän vastustelun kuin kuka tahansa itseään kunnioittava ihminen. Ihmissuhteille tekee hyvää, että joskus ottaa etäisyyttä. Kun saa hetken nauttia vain omasta seurastaan, oppii tuntemaan itsensäkin paremmin. Ikävöinti auttaa ymmärtämään toisen merkityksen omassa elämässään.
Niin, sanoin todella, että yritin niellä vastustelun, enkä väittänyt onnistuneeni.
My sweetheart went abroad a week ago, and it will take another week and more to bring him back home. He will bring home some money, which is very welcome in this present situation, and I did my best not to complain about leaving me here. I know it is sometimes useful to have some moments to yourself - you have a chance to listen to yourself for a while. And missing him this much will give me some appreciation of the time I'll spent with him, and of that already spent with him.Yes - I said I did my best not complaining (but I didn't say I succeeded).
Lukemiseksi sopi hyvin Elena Ferranten (ilmeiseti kyseessä on taiteilijanimi) Hylkäämisen päivät. Sain sen muistaakseni jo vuoden 2005 jouluna lahjaksi, mutta se oli kai ilman erityistä syytä unohtunut. Kirja oli kyllä jo heti saantihetkellä kiinnostava, ja hyvin hitaana lukijana minulle nuo ohuet kirjat ovat yleensä helpompi aloittaa kuin kunnon tiiliskivet. Tässä on 193 sivua.
I thought it was a good idea to read a book that I had already receved as a present in Christmas 2005. It's called I giorni dell'abondono (the days of abandonment) and it's written by Elena Ferrante. I don't know why it took so long to start it, since I remerber wanting to start with it right away when I got it. It is a thin book (193 pages) and being a slow reader I like starting the thin ones.
Kirjan ohuus johtikin harhaan. Se oli samalla tavalla täyttä tavaraa kuin erimerkiksi mars-patukka tai aurinkokuivattu tomaatti. Ei sitä voinut hotkia. Jokainen sana oli niin tarkan kuvaava ja sisällöllinen, että tein varmasti henkilökohtaisen lukemisen hitausennätyksen, ja uskokaa pois, tässä mennään jo ihan maailmanluokan ajoissa.
The thinness mislead me, as it often does, but only more so. It was actually a thick book in thin covers, just like a Mars bar is a huge amount of sweetness in a small wrapping. Every single word had so much meaning and colour to it that I must have made a personal record in reading s l o w. And trust me, I'm already in the world top ten of slow readers! 
Minulle tuli alkumetreillä paha olo. Valitin itselleni, että en halua lukea näin painajaismaista kirjaa. Koin raskaat tapahtumat hirveän henkilökohtaisesti. Mutta kerronta, se oli alusta alkaen niin hyvää, että jäin silti koukkuun. Samalla tavalla kuin esimerkiksi tupakkaan jäädään koukkuun. Ei siksi, että se on niin hyvää, vaan siksi, että se on niin addiktoivaa.
Soon after starting the book I got troubled. I thought the story was like a nightmare and I took it way too personally. But I was hooked in the sentences - the way you would be hooked on cigarrettes. Not because it makes you feel good, but because it's addictive.
Vasta viime metreillä osasin myöntää itselleni, että olin lukenut todellisen mestariteoksen. Kokonaisuus oli henkeäsalpaavan upea. Ja tarinan kauniin kaaren vuoksi lopussa ei ollut lainkaan raskas olo, ainostaan ikävöivä. Minun on saatava lukea tämä kirja uudestaan. Monta kertaa. Lue sinäkin, ainakin kerran
(ehkä enemmän).
I was almost in the end when I realised that the book is a masterpiece, a perfect poem, a wonderful love story, and more. I didn't leave me with a troubled feeling, only longing to get back to it. And I will, several times. You should do it too, at least once (probably more).
