Viime yön ampumavälikohtaus on koko ajan mielen perällä. Se tuntuu epäselvänä suruna ja voimattomuutena.
Suruna ja voimattomuutena siitä, että täällä on jostain niin kova puute ja köyhyys, että pitää lähteä noin äärimmäisiin tekoihin. Niin, en tiedä, pitääkö, mutta kai pitää. Miksi kukaan sellaista muuten tekisi.
Suruna ja voimattomuutena siitä, että en lainkaan tiedä, mihin konkreettisesti suuntaisin omat liikenevät voimavarani, jotta tuo puute ja köyhyys vähenisi. Omiin lapsiini kai, ja muihin, joiden näen tarvitsevan. Mutta onko muita keinoja? Ja osaanko pitää edes omistani huolta?
Ja ehkä myös hämmennyksenä siitä, saanko surra tässä tilanteessa, jossa koko välikohtaus vain hipaisee elämääni. Ihan kevyesti. Ja miksi tuo hipaisu on kuitenkin tarpeen ennen kuin tunne alkaa laajeta rinnassa?
Saturday, May 26
Epäselvä suru
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment